Taas Kuhankuonolla, 9.5.2009

Juha Jokila järjesti keväisen ajelun Kuhankuonolle. Tässä tarinaa, klikkaamalla kuvat suurenee.

Kymmenen kuskia kokoontui sateisena lauantai-aamuna kello seitsemän lähtöpaikkaan, Savojärven rantapihalle. Pidemmittä seremonioitta letka lähti etenemään kohti perinteistä pysähdyspaikkaa, rajapyykki Kuhankuonoa.

Juha esittelemässä nähtävyyttä.



Sade yltyi sen verran reippaaksi, että sadevarustusta täydennettiin kiireellä.




Jokusen kilometrin liukkailla pitkoksilla kikkailtuamme saavuimme näkötornille, jossa kyhjötti havaintojen määrällä kisattavaan Tornien taistoon osallistuvia bongareita. Jos suolla sateessa polkupyöräily ei kaikista ole järjellistä puuhaa, sama sanottakoon pressun alla tuntitolkulla kyhjöttämisestä. No, samapa tuo, iloinen meininki lintuharrastajilla(kin) tuntui olevan.




Sade sumensi näkymää suolla edetessämme. Uudehkolla reittiosuudella ei onneksi ollut huolta pyörän alla hajoavista lankuista.

Sateesta viis kun on kunnon kamppeet.

Suolla oli paikoin runsaasti vettä, routa lienee nyt kokonaan sulanut.

Vajosuolla pitkokset muuttuvat huonokuntoisiksi, ovat olleet tällaiset jo vuosia. Pitkän osuuden ajaminen ilman kompurointia on aika suoritus. Ja pudotessa kastuu.

Matkan varrella on myös yksilankkuista pitkosta. Harvemmin kuljetuilla poluilla ei ole samanlaista baanaa kuin Kuhankuonon tienoilla. Nyt tarkkana niin hyvin menee...

Välillä vähän helpompaa. Osuuko siltaan?

Tauko Punaisella Torilla. Nimen taustalla olevia tarinoita on useita, mutta Juhan retkellä kertoma selitys salakuljetustavaraa kaupanneista itänaapureista on loogisen kuuloinen.

Tässä Hammer virittelee kaasukeitintään kahvin keittoon. Ai perhana kun olisi maistunut itsellekin, sade kun ei osoittanut laantumisen merkkejä...

Punaisen torin ruokailukatos. Vielä viime kesänä paikalla oli asiallinen laavu, mihin lienee hävinnyt? Ilkivaltaa?

Kalustoakin ehdin kuvailla. Hienoja pyöriä...

...ja allekirjoittaneen kinneri



Tämä kivikasa on hulppea rajapyykki Laaskalliolta. Joku sanoi että niin on iso kuin Pohjanmaalla.

Reissun suurin tekninen murhe oli Jurppiksen takavaihtajankorvakkeen taittuminen. Crossmaxit haukkasivat XT:tä, toivottavasti suurempaa tuhoa aiheuttamatta. Nicolaista tuli kuitenkin kelpo kickbike ja metsätiellä suoritettu hinaus antoi lisävahtia. Matka autolle oli onneksi lyhyt.

Siirtymävauhtia.

Takaniitunvuori on myös yksi Kuhankuonoreissujen vakiotaukopaikka. Jylhällä kalliolla kelpaa patsastella, etenkin kun näillä main lenkki on usein lopuillaan. Vaan ei aina...

Laskettelua alas vuorelta.

Hiukan pitkosta, juurakkoa ja kuraista tietä niin oltiinkin takaisin Rantapihalla. Märkinä. Viriteltiin grillikatokseen nuotio ja alettiin grillata hanskoja.

Makkaran kanssa pitää olla kaljaa. Grillikauden avajaiset sentään.

Viimeksi grillattiin takanapaa, nyt kohmettunutta kännykkää.

Toisen kierroksen suosio ei ollut enää kummoinenkaan. Sadekin sentään loppui, ainakin lähes.

Ajettiin kuran lentäessä hiekkatiesiirtymä Vaskijärven luonnonpuistoon, jossa on ehkä vielä aiempaa lenkkiä hienompaa luontoa ja parempaa polkua. Luonnonpuistossa merkittyjen reittien ulkopuolella liikkuminen on jalkaisinkin kielletty, ja sen huomaa maiseman ollessa koskemattomuudessaan paikoin erittäin vaikuttavaa. Todella suositeltava tutustumiskohde.

Aurinko! Kello noin 17.30, reilu kymmenen tuntia reissussa. Kyllä kannatti odottaa. Eiku geeliä huiviin ja viesti kotiin että kahdeksalta saunaan... Optimistista.

Tämä järvi on Iso-Valanen. Ottaisko taas geeliä...

Vaskijärvelläkin on pitkospuuta. Kunto vaihtelee täyslahosta kahden lankun levyiseen baanaan. Suo ei ole ihan niin märkää kuin Kurjenrahkalla mutta kyllä täälläkin kastuu.

Vaskijärvelle on 30-luvulla ainakin suunniteltu pyörätie. Liekö tällainen meno ollut ajatuksissa?

Pitkoksia kunnostetaan kesää varten. Aikaisemmin näissä tarinoissa näkynyt varoituskylttikin löytyy, nyt vain eri paikasta kuin viimeksi.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin Vaskijärvikin. Ajettiin siirtymää, ja saavuttiin viimeiselle maastoetapille, Pirunkirkon ja Soikeroisen maisemiin. Tarjolla oli jyrkkiä kallioita ja taluttamista. Tämä vastavaloon ottamani kuva kertoo paljon.

Aurinko, kalliobaana, mitä muuta ihminen kaipaa? Tekniikka alkoi lenkin loppupuolella olla kyllä hieman kadoksissa, talutuskynnys oli aika alhainen. Itsesuojeluvaistoa, märkä kallio ja uupunut kuski on vaarallinen yhdistelmä.

Ihan kaikkialle ei pääse ajamalla. Sinkula on kevyt kantaa.

Alimpaan viittaan voi vain sanoa että ihanko tosi?

Kampea sai kiertää vielä melko tovin ennen kuin oltiin takaisin Rantapihalla. Kello oli puoli yhdeksän, joten saunakin oli kotona jo haalenemaan päin...

Aivan älyttömän hieno reissu, tuli kokeiltua oman jaksamisen rajoja kesän tapahtumia silmällä pitäen ihan kunnolla. Vaikka Rantapihalle toisen kerran saavuttua olikin aika naatti, ei jatkaminen huollon jälkeen mikään mahdottomuus olisi ollut. Mutta hyvä näin, vielä sitä ehtii sippaamaankin.

Kiitos Juha kilometreistä, kiitos kanssa-ajajille ja hatunnosto nettinimimerkki nightielle, joka ajoi koko lenkin täysjäykällä sinkulalla. Karu jätkä.