mtbSeikkailu 2011

Muutama kuva ja huomio seikkailureitin varrelta. Klikkaamalla saa kuvan suuremmaksi.

Ensimmäinen ilta, matkaa takana lähes sata kilometriä. Puutonta tunturia Suomen ja Norjan rajan tuntumassa, taisi olla Dierpmesvarrilla, matkalla kohti mielissämme myyttisen hohteen saanutta Spalloaivia kohti. Alas painuva aurinko ja avara maisema loivat mahtavat puitteet tuntuman haulle tunturipyöräilyyn.



Zarnin inspiroivasta retkikertomuksesta saamani mielikuva Pöyrisjärven ympäristön hiekkatievoista osoittautui melko paikkansapitäväksi. Pyörä eteni paikoin pehmeässä hiekassa varsin vaivattomasti, ainoastaan paikoittain osuimme vauhdin tappavaan lentohiekkaan. Yeti, samaan aikaan omalla retkellään todennäköisesti leijui paksupyörällään näiden paikkojen yli miehen ja pyörän raa'asta massasta huolimatta.



Satunnainen autio lapinkylä antoi poroaitojen lisäksi merkkiä siitä, että erämaassa on paikoin vilkastakin inhimillistä toimintaa. Kesäaikaan porot porottavat pitkin jänkiä ja tuntureita ja elinkeinonharjoittajat ovat muissa hommissa, kuten avittamassa maastopyörävaelluksen toteutumista.



Pyöräretkeilijän tärkein työkalu. Niner pelasi kuin taiwanilainen teräskello, teknisiä murheita ei ollut takavaihtajan pultin mystistä löystymistä lukuunottamatta. Parissa kohtaa, kun selkäkipu kirvoitti vedet silmiin kesken röykkyisen laskun kävi mielessä, josko järkimies ajaisi täysjoustolla. Ehkäpä, mutta peräjäykän yksinkertaisuus jaksaa vaan viehättää ja meneehän tuo hyvin suossa. Selkätreeniä kehiin.

Onkohan Lapinvaelluksella käynyttä pyörää, jota ei olisi kuvattu poroaitaan nojaten?



Huoltoauton käyttö rajasi järkevät leiripaikat tien varrella oleviin. Erinäisten tien viereisten hiekkakenttien lisäksi pari telttayötä vietettiin hieman paremmissa maisemissa, kuten kuvassa näkyvän Kautokeinoelvan rannalla olevalla vastaniitetyllä pellolla. Joen lämpimään veteen pulahtaminen oli balsamia mäkäräisten syömille jäsenille.



Komentokeskus, keittiö, ruokasali, olohuone ja kuivaushuone eli SA-Int komentoteltta. Välttämätön lisä joka keräsi porukan ruokahetkinä yhteen ja muutenkin turinoimaan. Verraton myös itikkasuojana, räkkä ei viihtynyt viileässä teltassa.



Taukoidylliä "vastatuulipäivältä" norjalaisella tunturiylängöllä Iesjärven länsipuolella. Tauoilla nautittiin retkeilijän perusnaposteltavia eli suolapähkinöitä rusinoin ja ilman, suklaapatukoita, energiapatukoita, myslipatukoita, lukuisten erilaisten karkkipussien sisältöä, energiageelejä ja joitain hieman eksoottisempia pikkueväitä. Yksinkertaisesti ilmaistuna vahvasti kaloripitoista mättöä.



Ajopäivien lämpimät lounaat koostuivat Juha Jokilan hankkimista ylivoimaisen maukkaista Real Turmat-retkiruoista, jotka nautittiin tietysti maasto-olosuhteissa. Viimeisenä päivänä ruokailu tapahtui poikkeavasti pöydän ääressä istuen, Ruktajärven autiotuvan pihassa.



Tuulisissa oloissa taukosuojaa haettiin kivien takaa. Olga ja Kari nauttimassa eväitä korkealla tunturissa.



Viimeistään pysähdyttyämme näiden Stabbursdalenin tonnisten tuntureiden eteen, Leavvnjasjavren ylle, oli pakko nipistää itseään henkisesti. Tällaista maastopyöräilymaastoa on vain lehdissä!



Tapio Huttunen, kokenut lapinkävijä pyörällä ja ilman, omasi päävastuun loistavasta reitistä. Garminin paristoja vaihdeltiin tasaisin väliajoin, mutta suunnistus nojasi myös perinteisiin paperikarttoihin.



Suota reitillä oli paljon, Norjassa vielä Suomen puolta enemmän. Pehmeässä mudassa oli melko helppoa ajaa kunhan jaloissa riitti potkua. Muutaman kymmenen sentin vetisen kerroksen alta löytyi kovaa maata, josta rengas löysi mukavasti pitoa. Mönkijöiden jäljissä muta oli todella vetelää, ja ajo tyssäsi niihin herkästi. Paikoin pyöriä työnnettiin pitkiäkin matkoja, etenkin kun suo oli ylämäessä tai tuuhean, mutta kitukasvuisen kasvuston vallassa.

Suohon kaatuessa suttaantuu.



Toiseksi viimeisenä ajopäivänä, raskaan maastoetapin jälkeen oli vaihtoehtona 50 km maantiesiirtymää tai venekyyti Tenon yli Suomen puolelle ja leiriin. Joen ylityksen varmistuttua väsyneiden polkijoiden tunnelmat olivat huipussaan. Mahtava muisto.



Kanuunoiden keltaista nousemassa tunturin rinnettä.



Oli se huikea reissu.

Vaikka tänä vuonna kuntoni on tuntunut olevan melko hyvä, vähäinen maastoajon määrä huolestutti matkaan lähtiessäni. Samoin kun tiesin reissukumppaneiden olevan todella kovakuntoista porukkaa, huoli omasta vauhdissa pysymisestä oli olemassa ja perusteltu. Jarruna ei kuitenkaan tarvinnut olla, ajo sujui selkävaivojen aiheuttamia kramppeja lukuunottamatta varsin jouhevasti, energiansäästömoodissakin. Hapoilla en juurikaan käynyt. Energiansaannin takaaminenhan on kaiken a ja o, ja nälkä ja jano tekivätkin pari kertaa kiusaa.

Itseään kovemmassa seurassa ajamalla kehittyy!

7 päivää, 500 km, 78 ajotuntia, 10000 nousumetriä... pelkkiä lukuja verrattuna siihen, että ihan koko ajan, startista maaliin oli sellainen olo, että ei ole vain elossa vaan että elää, tässä ja nyt.



Vielä kerran suuret kiitokset ajoseuralle, organisaattorille, oppaalle, huoltoAnterolle, avuliaille paikallisille, uhrivalmiille sopuleille ja pohjoiskalotin elintarvikevähittäismyymälöille.

Kuvasaalis löytyy täältä.

Vuoripyöräilyä, kesäkuu 2011

Matkasimme vaimon kanssa Gardalle juhannusviikoksi. Paikka on maastopyöräilijöiden keskuudessa hyvinkin suurta arvostusta nauttiva, ja niinpä, vaikka retken pääpaino olikin jalkaisin suoritettavassa liikunnassa, vuokrasin yhtenä lomapäivänä muutamaksi tunniksi Jekyllin paikallisesta polkupyöräliikkeestä. Vuokra, sisältäen kypärän ja työkalusatsin oli aivan olematon. Kahdella kympillä cännäriä sai pitää koko päivän.

Pyöräilypäivään mennessä oli tullut selväksi, että maastopyöräily ei merkityillä reiteillä suurelta osin ollut ihan sitä, mitä odotin. Rivasta ja Torbolesta lähtevät reitit olivat kartan mukaan asfaltilla tai kärrypoluilla, joiden suurin tekninen haaste oli pysyä irtosoralla pystyssä ajettaessa ns. isoa kovaa. Saksalaisten laumat kihnuttivat 14% asfalttinousuja kuitupyörineen tiimivermeissään, ja osa jopa ajoi mäen alas samaa reittiä jarrut tulipunaisina hehkuen.

Tehdessäni lähtöä liikkeen pihalta kiinnitin liikkeen mekaanikon huomion, ja italialaiseen tyyliin ultracool kaveri tiedusteli, minne aion. Kerrottuna aikeistani, ja siitä, että olisi ihan kiva ajaa maastoa, sain värikkäät ohjeet kääntyä lähivuoren huipun tienoilta "local trailille". Veeery nice singletraack. Juteltiin niitä näitä ja kaveri pyöritteli päätään kerrottuani ajavani sinkulaa kotimaassa. Ei tainnut uskoa todeksi meikäläisiä korkeuseroja.

Ja matkaan. Nousu vuorelle oli noin 1200 nm, järven pinta on 60 metrissä ja paikka josta polku kääntyisi hiukan vaille 1300 metrissä. Pakkasin reppuun litran Gatoradepullon (n. 1,5€!), tölkin kaliaa ja pari paskan makuista myslipatukkaa. Lämmintä oli aamuyhdeksältä jo reilusti yli 20 astetta, joten nestemäärä oli pahemman laatuinen virhearviointi.

Möhköpyörä 2.4" DH-renkailla oli juuri niin fiksu väline, kuin sen voi kuvitellakin olevan pitkän serpentiininousun ajamiseen. Pari paikallista pyöräilijää piti taukoa nousun alkupuolella, ja keinuessani (kumpikaan pää ei lukittunut joustottomaksi) ohi toinen huusi "brutale!". On se eittämättä karua kun läski vääntää.

Alppifiiliksen takasivat maalaukset asfaltissa. Hevoskategoriaa?



Taukomaisemat ihan ok. Alhaalla näkyvä kiilamainen kalliomuodostelma on Monte Brione, 376m, ehkä kaikkien aikojen parhaan aamumaastojuoksulenkkini kohde.



Suomessa oltaisiin jo paljakalla.



Reilun tunnin päästä olin ylhäällä ja polun päässä. Nousun ajaminen oli perverssillä tavalla hauskaa, ja maantiepyörällä uskoisin sen olevan ekstaattista. Ensi kerralla sitten.

Hörpin lämmintä kaljaa kivellä istuen, herättäen pahennusta paikalle saapuneissa tosipyöräilijöissä. Sitten ei muuta kuin satula alas ja keula kohti alhaalla näkyviä pilviä.





Alaspäin tulo oli eittämättä todella hauskaa. Pilvessä oli pakko heittää huurtuvat lasit reppuun, kun näköaistin puuttuminen kuilun partaalla oli hieman hermostuttavaa. Ajoin varmasti kovempaa kuin ikinä maastossa. Jekyllin jousitus toimi erinomaisesti, joskin viimeisten täpäriajokokemusteni ollessa vanhasta Kona Coileristani vertailukohtaakaan ei oikein ole. Vakaa peli kuitenkin.

Vauhtia pitäessäni en pysähdellyt ottamaan valokuvia, joten tämä kuva on samoilta poluilta pari päivää aiemmin. Pyöräilypäivänä satoi kevyesti, ja kalkkikivestähän tulee sateella varsin liukasta. Ladattuani tällaiseen kouruun kohtuu kovaa ja vältettyäni täpärästi spektaakkelinomaisen kaatumisen päätin tarkastaa vauhtiasetusta pari pykälää rauhallisempaan suuntaan. Syndit, panssarit ja fullface näyttivät olevan oikeiden maastokuskien varustus Gardalla, ja ei ihme.



Garda, etenkin Riva tuntuu elävän pyöräilystä. Ei ihme, ympäristö tarjoaa valtavan määrän mahdollisuuksia toteuttaa itseään pyöräilyn saralla.

Tekemäni kaltainen pikku retki ei hulppeista maisemista huolimatta tarjonnut mitään poikkeuksellista fiilistasolla, valitsen Lapin milloin tahansa sen yli. Täysin ajamiselle pyhitetty viikko tiukalla ohjelmalla, ehkä jopa paikallisen oppaan kanssa kuluisi varmasti rattoisasti ja oma ajo kehittyisi vuoren varmasti. Maantiepyörä olisi kyllä valintani Gardalle, sillä oma uskallus ja taidot eivät riitä vuorenrinteiden pommittamiseen kunnolla.

Saariston rengastie 5.6.2011

Perin eksoottinen takaluukkuonnettomuus johti siihen, että maastopyöräilemään ei ole asiaa ainakaan ennen ensi viikonloppua. Maantiellä ajo onneksi onnistuu, etenkin fiksillä mutta hieman liikeratoja ja käytettäviä sormia miettimällä myös vaihteellisella ja jarrullisella cyclocrossarillani.

Suunnitelmissa oli parikin erilaista 200 km lenkkiä, mutta eilen illalla sain ajatuksen lähteä kokeilemaan, minkälainen lenkki Saariston rengastien pisin versio on. Pikainen lautta-aikataulujen tutkiskelu antoi ymmärtää, että ajon pitäisi onnistua. No, sinnepäin, niinkuin yleensäkin.

Saaristotie oli nautinnollisen autio, kun polkaisin Kaarinasta liikkeelle varttia yli seitsemältä. Ns. hapan oli selkeästi maistunut ihmisille, koska autoliikennettä oli todella vähän. Ajelin Paraisten ohi ja onnittelin itseäni onnistuneesta pyörävalinnasta crossarin maastorenkaiden rullatessa turvallisesti kevyenliikenteenväylän idioottimaisella kivituhkalla.

Nauvon lautta oli lähes tyhjä.



Perusrullaavat maantiekumit. Itse asiassa 6 bar paineilla ihan jees.



Tavoitteenani oli ehtiä Mossalasta klo 12.15 lähtevään yhteysalukseen. Korppooseen saavuttuani tilanne näytti vielä ihan hyvältä, aikaa oli noin pari tuntia. Otin kiukkuisen lähdön lossilta, ja temposin reilun 6 km matkan Galtvikiin. Pettymys oli melkoinen, kun lautta näkyi horisontissa ja valotaululla luki seuraava lähtöaika, 11.25. Odotusaikaa oli aika tarkka tunti, ja tuolta lautalta ei ole mitään mahdollisuuksia ehtiä 12.15 lauttaan. Mansikkatuutin ja vesitäydennyksen jälkeen harmitti vähemmän, vapaa-ajallahan olin ja aikaa oli koko päivä. Istahdin auringonlämmittämälle asfaltille ja fiilistelin lossirantatunnelmaa.



Viimeinhän se sieltä sitten tuli. Autojonoon saapui kanssani samaa matkaa taittamaan tulevat kaksi harmaata mutta äänekästä asuntoautoilevaa saksalaispariskuntaa, angstisen oloiset nuoret ehkäranskalaiset, suomalais-ulkomaalainen autokunta ja tilaford täynnä kotimaista saariston ystävää.

Luodolla päivystävät merimetsot, nuo saariston mustavalkoiset perkeleet. Seuraavasta saaresta ilmaan lehahti upea merikotka, tai siis seeadler, kuten saksalaisrouva minulle tohkeissaan selitti. Ei kuvaa, katselin upean linnun upeaa nousua.



Saariston tiet ovat hiljaisia ja tasaisia. Totuuden nimissä kun merta ei näy, kuva voisi olla oikeastaan mistä vain eteläisestä suomesta.



Mossalan lähestyessä nälkä alkoi kurnia. Odotusta oli luvassa tunti ennen laivaan pääsyä, joten elättelin toivetta pitsasta ja kaliasta. Satamassa pyöritettiinkin lomakeskusta isolla innolla, yrittäjä oli ilmeisesti uusi ja täynnä intoa kehittää paikkaa. Tykästyin välittömästi. Hiukan vajaalla kympillä järjestyi lohisoppaa, salaattipöytää ja kylmää kaliaa siistissä ravintolassa.

Mannermainen herrasmieshän nauttii lounaalla oluen, vaikka oltaisiinkin kuntourheilemassa.



Syötyäni painuin rantalaiturille ihailemaan merta. Hiukan vaivaa, aava ulappa on Mossalasta aivan kivenheiton päässä, ja vesi ei ole tämän kirkkaampaa. Ei hyvä.



Istuttuani hetken ajatuksissani, saksalaiset äkkäsivät mukavan paikkani ja istahtivat juttelemaan keskenään. Välttääkseni entisten asevelikansojen keskinäistä konfliktin, keräsin kamani ja aloin etsiä rauhallisempaa paikkaa. Mieleen muistui viitta näkötornille tien poskessa juuri ennen satamaa, ja päätin lähteä tutkimaan, josko tornia oikeasti on.

Vähän polkua kallion päälle viitojen mukaan, ja metsässä nousikin aivan tuliterä näkötorni. Oletetut ranskalaiset tulivat portaita alas, ja huokailivat maiseman upeutta. Ei turhaan, totesin ylös kiivettyäni ja 360° saaristopanoraamaa ihailtuani. Kamera ei välitä.



Tornille johti kiva polku. Taas kannatti olla cyclolla.



Hiton hieno vene, kelpais.



Seitsemän meren kauhu, Y/A Antonia. 6€/hlö ja 3€ polkupyörästä. No, sakut maksoivat hymeristään 42 euroa. Täydet plussat mukavalle henkilökunnalle.





Antonian rantauduttua Iniöön alkoi Iniö skärgårdstempo, sinällään vaatimattomaan noin kahdeksan kilometrin matkaan sisältyy yksi lossi, jonka aikatauluista ei ollut mitään tietoa. Niinpä Iniön hieno kirkonkylä (upea kirkko!) tuli runtattua hirveällä raivolla läpi, ja muutenkin ehkä reitin parhaat maisemat menivät hieman ohi. Aikaa Y/A Auroran lähtöön jäi perille saavuttuani vajaat kymmenen minuuttia lossin ollessa väärässä päässä sunttia, joten kiireen pito oli perusteltua. Jos se olisi lähtenyt juuri nenäni edestä, myöhästyminen olisi ollut varsin varmaa.

Auroralla oli jo porukkaa, jo tutuksi tulleiden matkakumppanieni lisäksi hirveä määrä paikallisia ja krapulaisia mökkiläisporukoita. Mukava purkki, ja kahviosta ostamani munkki ja kahvi piristi ennen tulevaa koitosta.

Aavistuksissani nimittäin oli, että Kustavintielle saavuttuani muun liikenteen kanssa tulisi ongelmia. Mökkiläisiä arjen lähestyessä hermot kireällä, kapea piennar, trailereita yms. muuta yllättävää olikin tarjolla. Omaksuin tasaisen tappavan pyöritystahdin ja toivoin, että olisin kohta Pyheen Shellillä pitämässä taukoa.

Kukaan ei vain ollut kertonut, että Shellillä oli laput luukulla. Juotava alkoi käydä vähiin ja ruokaa ei ollut eli täydennystä oli saatava. Mietoisten tutkimusaseman kohdalla on kioski, ja elättelin toivetta sen aukiolosta. Ja niinpä se olikin. Vettä, snickers, pikainen kahvi ja baanalle ennenkuin hampaaton banjonsoittaja saapui jostain kolostaan.

Pieni kiusaus oli ajaa Kustavintietä suoraan Askaisten risteyksestä kellon ollessa jo paljon ja jalkojen alkaessa painaa. Tässä oli silti kyse treenistä, etenkin mentaalipuolella ja eihän Saariston rengastietä voi kiertää kiertämättä koko reittiä. Niinpä haukuin itseni kusipääksi ja käänsin etupyörän kohti Askaista.

Louhisaaren kartanolinnan ja Askaisten kirkon välissä on ritaripuisto, jossa isänmaallisen polkijan oli pysähdyttävä.



Matkalla Askaisista Merimaskuun olevat mäet tekivät aika selvää jälkeä ylimääräisistä voimanrippeistä, ja pyöritys muuttui jo vähän väkinäiseksi. Juomaa oli kuitenkin riittävästi, ja repussa yksi myslipatukka, joten bonkkaamisesta ei ollut huolta. Suunta oli selkeä, kotiin, makkaraperunat, kaliaa ja sipsejä.

Pyörässäni ei ollut matkamittaria, joten 13h 20 min lähdön jälkeen kotiin saavuttuani ajomatkaa voi ainoastaan arvata. Rengastien viralliset sivut tarjoavat ajomatkaksi noin 200 kilometriä, johon lienee uskominen.

Ihan ensi kesänä en lähde tuonne uudelleen, taukovihaaja haluaisi ajaa eikä istua ja odottaa. Kivat maisemat, joskin Kakskerrassakin on. Ulkomaiset turistit tykkää, mikä on mukavaa.

Hyvä treeni ja olihan tuo pakko ajaa.

Noviisina valjakkokisoissa 28.05.2011

Koiran kanssa on tullut harrastettua juoksua, hiihtoa ja pyöräilyä. Vakaana tarkoituksenani on päästä syksyllä kisaamaan koirapyöräilyssä ja talvella koirahiihdossa. Näihin lähtöihin tarvitaan yleisesti valjakkourheiluliiton kisalisenssi, jota minulla ei tälle kaudelle ole. Niinpä ajelimme Jämille starttaamaan koirajuoksun eli canicrossin harrastesarjassa ja omaksumaan kisatapahtumien kommervenkkejä.

Ei kovinkaan yllättävästi paikalle saavuttuamme meitä oli vastassa läjäpäin tällaisia melko äänekkäitä kavereita.



Paikalla oli erittäin leppoisa meininki ja aloittelija tunsi itsensä tervetulleeksi haukuista huolimatta.



Perussetti eli visiitti kisatoimistoon, vaatteet vaihtoon, numerolappu rintaan, pieni lämmittely ja viivalle.



Ja menoksi! Lähtöjä on treenattu, mutta koira on edelleen yksoikoisesti sitä mieltä, että erkanen liian hitaasti viivalta ja komentaa haukkumalla ja puremalla. Tilanne rauhoittuu kyllä nopeasti, ja nytkin mentiin kymmenen metrin jälkeen jo tasaista ravia.



Ilma oli mukava, allergiakeuhkoon sai ilmaa ja radan pehmeähkö pohja oli aika mukava juosta. Kolme kilometriä on siitä helppo matka, että kaltaiseni ei niin lahjakas juoksijakin voi vaan avata kaasun ja mennä täysillä. Koira hyytyi yllättäen puolessa välissä, loppumatkan tasaisessa ylämäessä ei saanut juurikaan vetoapua. Takajalkojen askellus oli jotenkin kulmikasta, asia vaatii hieman seuraamista. Aivan lopussa, maaliviivan jo näkyessä sain käskyillä vedon hetkeksi päälle.

Maalissa 13 minuuttia myöhemmin. Urheillessa kuuluu näyttää typerältä, eikö?



Sitten olikin aikaa seurata muiden kilpailijoiden menoa. Yhden koiran kärry eli käytännössä kickbikeluokka oli nopeaa menoa. Seisojat kävivät todella kuumina. Hienoa ajoa.



Jämillä tietysti ilmaillaan. Suihkarilennokki lensi ahkerasti ja viereisellä kiitoradallakin oli 1:1 skaalan lentotoimintaa, ilmeisesti laskuvarjohyppääjien hissaamista yläilmoihin.



Huskyt ottavat lunkisti...



...kunnes on aika mennä. Kuuden koiran valjakoissa ennen AJA-käskyä muodostelmaa pitää paikallaan mönkijä.



Palkintojenjaoksi paikalle saapui raikastava sadekuuro. Äkkiä kamat kasaan ja Kankaanpäähän kaliakauppaan ennen yhdeksää!



Kisoissa oli mukavaa porukkaa ja leppoisa tunnelma. Toivottavasti syksyn kuviot menee niin, että pääsee kisaamaan. Juoksussa ja hiihdossa en pärjää kisaluokissa oikeille urheilijoille, mutta pyöräilyssä saattaa olla mahdollisuuksia tuloksille. Koira kyllä menisi.

Mutta tärkeintähän, niinkuin kaikessa, on hauskanpito!

edit: virallisten tulosten mukaan matka oli 3,3 km ja aika 13.38

Turun ympäri 21.5.

Erilaajuisia Turun kiertolenkkejä on tullut ajettua ajan kulussa muutamia, mutta tämänkertainen oli tähänastisista kattavin ja takuuvarmasti fyysisesti raskain. Kesän haasteiden lähestyessä ei ole syytä antaa itselleen (eikä ajoseuralle) armoa.

Aivan eeppisiin mittasuhteisiin lenkkiä ei voinut venyttää, olin nimittäin menossa vielä yöksi töihin. Jos ei olisi tarvinnut muuta kuin mennä saunaan ja juoda itsensä rennoksi, ajoaikaa olisi voinut vielä pidentää.

Kokoonnuimme aamukahdeksaksi Littoisten Monitoimitalolle. Littoisten alppielefantti Matti K oli jo tapansa mukaan ajanut lämmittelylenkin (4 tuntia!), ja hänen spesiaalipolkunsa kautta viisi polkijaa lähti reippaalla vauhdilla kohti Järvelää, jossa oli tarkoitus poimia vielä Aki letkaan mukaan. Tähtäin oli yhdeksäksi Ravattulan CM:n parkkipaikalle, jossa TuUL:n harrastepyöräilijöiden tiukka muodostelma valmistautui 190 km:n lenkille.

Kuva genrejen kohtauspaikalta. Ei kitkaa huomattavissa.



Cittarilta suuntasimme kohti Halisen suuntaa ja sieltä Kärsämäen kautta lentokentän eteläpuolelle. Pari kallionousua antoivat esimakua tulevista kauhuista, mutta kuivat nopeat polut tarjosivat sitä itseään kauneimmillaan.

Kyseessähän ei olisi ollut aamujaoksen tempaus, ellei tie olisi vienyt suohon. Pirunpesän-Pomponrahkan väliltä löytyy legendaarisen pehmeä suokohta joka tarjosi mahdollisuuden kenkien kasteluun. Kaikki tämän tietty innokkaina käyttivätkin.

Niner upposi läskin alla takanapaa myöten hetteeseen.



Suon jälkeen jatkoimme fiilistelyä kuivemmissa merkeissä. Pomponrahkan pitkokset olivat priimakunnossa, oudot portit kylläkin ihmetyttivät. Haunisissa letka lyheni yhdellä kuskilla, ja muut jatkoivat Kullanvuorelle, jossa syötiin apetta ja pohdiskeltiin, mitä Jarkon Mehukattivälipala-annoksessa oikeasti on.

Kullanvuorelta ajoimme Kerttulaan, jossa Matti K poistui joukosta ja Aki ohjasi meitä hetken aikaa oivallisen asutuksen keskelle osuvan polkukaistaleen kautta kohti Vaisaarta. Puolimatkan krouvina toimi Nurmi & Sulosen kahvila Upalingossa, jossa nautimme kattavan valikoiman pyöräilijän perusevästä.



Munkkia, lihapiirakkaa, eilistä sämpylää, kahvia ja muumilimsaa nautittuamme suuntasimme kohti myyttistä Temppelivuorta. Pieni lenkki laelle on nautinnollinen kumpaankin suuntaan, mutta etenkin näissä maisemissa pitkä yhtjaksoinen lasku on harvinaista herkkua.

Hannu tuulettaa huipulla.



Pernon hienoista poluista otettiin kaikki irti, ja paikallisen ilmailuhistorian näkyvintä monumenttiakin käytiin ihailemassa Lumikon takaisella mäellä. Torni vain kaikui, kun Hannu karjui onttoon putkeen.



Lentomajakalta suuntasimme Jyrkkälän ja Pahaniemen kautta kohti Turun keskustaa. Radanvarressa Aki irtautui kohti kotikontujaan ja kohtasimme pusikossa haahuilevaan poliisin.

Mutainen ja verinen seurueemme temposi Puistokadun reunaa kohti Puistomäkeä ja seuraavia suunniteltuja polunpätkiä ja kalliokikkailuja. Ispoisissa Hannu haki kaupasta puoltoistalitraisen vesipullon, jonka jaoimme tyhjeneviin vesisäiliöihin. Tämän jälkeen nautimme Uittamon kalliot pienintä plänttiä myöten, kun Hannu käski S-worksia kuin viimeistä päivää suuntaa määräten. Ja taajoissa kallionousuissa alkoi jo kuulua asiallisia tuskanhuutoja.

Aika alkoi olla lopuillaan, ja viimeisen tunnin ohjelmassa oli Vaarniemi ja Ala-Lemu. Reidet huusivat kuolemaa, ja miehetkin silloin kun hengästymisen kourissa ääntä lähti. Kukaan ei kuitenkaan hyytynyt, ja taluttajia ei tarvinnut kenenkään odottaa. Viimeinen kallionousu Sauhuvuoren laelle oli endorfiinikänniä jaloimmillaan.

Tietty Sauhuvuoren jälkeen noustiin vielä Poikluoman kallioille, eihän jälkiruokaa saa unohtaa pitkän lounaan lopuksi. Kello oli neljä, ja tavoitteena ollut kahdeksan tuntia oli ajettu.

Seuraava pitkä onkin sitten pikitiellä.

Vielä kerran isot kiitokset koko lenkkiporukalle.