Matkasimme vaimon kanssa Gardalle juhannusviikoksi. Paikka on maastopyöräilijöiden keskuudessa hyvinkin suurta arvostusta nauttiva, ja niinpä, vaikka retken pääpaino olikin jalkaisin suoritettavassa liikunnassa, vuokrasin yhtenä lomapäivänä muutamaksi tunniksi Jekyllin paikallisesta polkupyöräliikkeestä. Vuokra, sisältäen kypärän ja työkalusatsin oli aivan olematon. Kahdella kympillä cännäriä sai pitää koko päivän.
Pyöräilypäivään mennessä oli tullut selväksi, että maastopyöräily ei merkityillä reiteillä suurelta osin ollut ihan sitä, mitä odotin. Rivasta ja Torbolesta lähtevät reitit olivat kartan mukaan asfaltilla tai kärrypoluilla, joiden suurin tekninen haaste oli pysyä irtosoralla pystyssä ajettaessa ns. isoa kovaa. Saksalaisten laumat kihnuttivat 14% asfalttinousuja kuitupyörineen tiimivermeissään, ja osa jopa ajoi mäen alas samaa reittiä jarrut tulipunaisina hehkuen.
Tehdessäni lähtöä liikkeen pihalta kiinnitin liikkeen mekaanikon huomion, ja italialaiseen tyyliin ultracool kaveri tiedusteli, minne aion. Kerrottuna aikeistani, ja siitä, että olisi ihan kiva ajaa maastoa, sain värikkäät ohjeet kääntyä lähivuoren huipun tienoilta "local trailille". Veeery nice singletraack. Juteltiin niitä näitä ja kaveri pyöritteli päätään kerrottuani ajavani sinkulaa kotimaassa. Ei tainnut uskoa todeksi meikäläisiä korkeuseroja.
Ja matkaan. Nousu vuorelle oli noin 1200 nm, järven pinta on 60 metrissä ja paikka josta polku kääntyisi hiukan vaille 1300 metrissä. Pakkasin reppuun litran Gatoradepullon (n. 1,5€!), tölkin kaliaa ja pari paskan makuista myslipatukkaa. Lämmintä oli aamuyhdeksältä jo reilusti yli 20 astetta, joten nestemäärä oli pahemman laatuinen virhearviointi.
Möhköpyörä 2.4" DH-renkailla oli juuri niin fiksu väline, kuin sen voi kuvitellakin olevan pitkän serpentiininousun ajamiseen. Pari paikallista pyöräilijää piti taukoa nousun alkupuolella, ja keinuessani (kumpikaan pää ei lukittunut joustottomaksi) ohi toinen huusi "brutale!". On se eittämättä karua kun läski vääntää.
Alppifiiliksen takasivat maalaukset asfaltissa. Hevoskategoriaa?
Taukomaisemat ihan ok. Alhaalla näkyvä kiilamainen kalliomuodostelma on Monte Brione, 376m, ehkä kaikkien aikojen parhaan aamumaastojuoksulenkkini kohde.
Suomessa oltaisiin jo paljakalla.
Reilun tunnin päästä olin ylhäällä ja polun päässä. Nousun ajaminen oli perverssillä tavalla hauskaa, ja maantiepyörällä uskoisin sen olevan ekstaattista. Ensi kerralla sitten.
Hörpin lämmintä kaljaa kivellä istuen, herättäen pahennusta paikalle saapuneissa tosipyöräilijöissä. Sitten ei muuta kuin satula alas ja keula kohti alhaalla näkyviä pilviä.
Alaspäin tulo oli eittämättä todella hauskaa. Pilvessä oli pakko heittää huurtuvat lasit reppuun, kun näköaistin puuttuminen kuilun partaalla oli hieman hermostuttavaa. Ajoin varmasti kovempaa kuin ikinä maastossa. Jekyllin jousitus toimi erinomaisesti, joskin viimeisten täpäriajokokemusteni ollessa vanhasta Kona Coileristani vertailukohtaakaan ei oikein ole. Vakaa peli kuitenkin.
Vauhtia pitäessäni en pysähdellyt ottamaan valokuvia, joten tämä kuva on samoilta poluilta pari päivää aiemmin. Pyöräilypäivänä satoi kevyesti, ja kalkkikivestähän tulee sateella varsin liukasta. Ladattuani tällaiseen kouruun kohtuu kovaa ja vältettyäni täpärästi spektaakkelinomaisen kaatumisen päätin tarkastaa vauhtiasetusta pari pykälää rauhallisempaan suuntaan. Syndit, panssarit ja fullface näyttivät olevan oikeiden maastokuskien varustus Gardalla, ja ei ihme.
Garda, etenkin Riva tuntuu elävän pyöräilystä. Ei ihme, ympäristö tarjoaa valtavan määrän mahdollisuuksia toteuttaa itseään pyöräilyn saralla.
Tekemäni kaltainen pikku retki ei hulppeista maisemista huolimatta tarjonnut mitään poikkeuksellista fiilistasolla, valitsen Lapin milloin tahansa sen yli. Täysin ajamiselle pyhitetty viikko tiukalla ohjelmalla, ehkä jopa paikallisen oppaan kanssa kuluisi varmasti rattoisasti ja oma ajo kehittyisi vuoren varmasti. Maantiepyörä olisi kyllä valintani Gardalle, sillä oma uskallus ja taidot eivät riitä vuorenrinteiden pommittamiseen kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti