mtbSeikkailu 2011

Muutama kuva ja huomio seikkailureitin varrelta. Klikkaamalla saa kuvan suuremmaksi.

Ensimmäinen ilta, matkaa takana lähes sata kilometriä. Puutonta tunturia Suomen ja Norjan rajan tuntumassa, taisi olla Dierpmesvarrilla, matkalla kohti mielissämme myyttisen hohteen saanutta Spalloaivia kohti. Alas painuva aurinko ja avara maisema loivat mahtavat puitteet tuntuman haulle tunturipyöräilyyn.



Zarnin inspiroivasta retkikertomuksesta saamani mielikuva Pöyrisjärven ympäristön hiekkatievoista osoittautui melko paikkansapitäväksi. Pyörä eteni paikoin pehmeässä hiekassa varsin vaivattomasti, ainoastaan paikoittain osuimme vauhdin tappavaan lentohiekkaan. Yeti, samaan aikaan omalla retkellään todennäköisesti leijui paksupyörällään näiden paikkojen yli miehen ja pyörän raa'asta massasta huolimatta.



Satunnainen autio lapinkylä antoi poroaitojen lisäksi merkkiä siitä, että erämaassa on paikoin vilkastakin inhimillistä toimintaa. Kesäaikaan porot porottavat pitkin jänkiä ja tuntureita ja elinkeinonharjoittajat ovat muissa hommissa, kuten avittamassa maastopyörävaelluksen toteutumista.



Pyöräretkeilijän tärkein työkalu. Niner pelasi kuin taiwanilainen teräskello, teknisiä murheita ei ollut takavaihtajan pultin mystistä löystymistä lukuunottamatta. Parissa kohtaa, kun selkäkipu kirvoitti vedet silmiin kesken röykkyisen laskun kävi mielessä, josko järkimies ajaisi täysjoustolla. Ehkäpä, mutta peräjäykän yksinkertaisuus jaksaa vaan viehättää ja meneehän tuo hyvin suossa. Selkätreeniä kehiin.

Onkohan Lapinvaelluksella käynyttä pyörää, jota ei olisi kuvattu poroaitaan nojaten?



Huoltoauton käyttö rajasi järkevät leiripaikat tien varrella oleviin. Erinäisten tien viereisten hiekkakenttien lisäksi pari telttayötä vietettiin hieman paremmissa maisemissa, kuten kuvassa näkyvän Kautokeinoelvan rannalla olevalla vastaniitetyllä pellolla. Joen lämpimään veteen pulahtaminen oli balsamia mäkäräisten syömille jäsenille.



Komentokeskus, keittiö, ruokasali, olohuone ja kuivaushuone eli SA-Int komentoteltta. Välttämätön lisä joka keräsi porukan ruokahetkinä yhteen ja muutenkin turinoimaan. Verraton myös itikkasuojana, räkkä ei viihtynyt viileässä teltassa.



Taukoidylliä "vastatuulipäivältä" norjalaisella tunturiylängöllä Iesjärven länsipuolella. Tauoilla nautittiin retkeilijän perusnaposteltavia eli suolapähkinöitä rusinoin ja ilman, suklaapatukoita, energiapatukoita, myslipatukoita, lukuisten erilaisten karkkipussien sisältöä, energiageelejä ja joitain hieman eksoottisempia pikkueväitä. Yksinkertaisesti ilmaistuna vahvasti kaloripitoista mättöä.



Ajopäivien lämpimät lounaat koostuivat Juha Jokilan hankkimista ylivoimaisen maukkaista Real Turmat-retkiruoista, jotka nautittiin tietysti maasto-olosuhteissa. Viimeisenä päivänä ruokailu tapahtui poikkeavasti pöydän ääressä istuen, Ruktajärven autiotuvan pihassa.



Tuulisissa oloissa taukosuojaa haettiin kivien takaa. Olga ja Kari nauttimassa eväitä korkealla tunturissa.



Viimeistään pysähdyttyämme näiden Stabbursdalenin tonnisten tuntureiden eteen, Leavvnjasjavren ylle, oli pakko nipistää itseään henkisesti. Tällaista maastopyöräilymaastoa on vain lehdissä!



Tapio Huttunen, kokenut lapinkävijä pyörällä ja ilman, omasi päävastuun loistavasta reitistä. Garminin paristoja vaihdeltiin tasaisin väliajoin, mutta suunnistus nojasi myös perinteisiin paperikarttoihin.



Suota reitillä oli paljon, Norjassa vielä Suomen puolta enemmän. Pehmeässä mudassa oli melko helppoa ajaa kunhan jaloissa riitti potkua. Muutaman kymmenen sentin vetisen kerroksen alta löytyi kovaa maata, josta rengas löysi mukavasti pitoa. Mönkijöiden jäljissä muta oli todella vetelää, ja ajo tyssäsi niihin herkästi. Paikoin pyöriä työnnettiin pitkiäkin matkoja, etenkin kun suo oli ylämäessä tai tuuhean, mutta kitukasvuisen kasvuston vallassa.

Suohon kaatuessa suttaantuu.



Toiseksi viimeisenä ajopäivänä, raskaan maastoetapin jälkeen oli vaihtoehtona 50 km maantiesiirtymää tai venekyyti Tenon yli Suomen puolelle ja leiriin. Joen ylityksen varmistuttua väsyneiden polkijoiden tunnelmat olivat huipussaan. Mahtava muisto.



Kanuunoiden keltaista nousemassa tunturin rinnettä.



Oli se huikea reissu.

Vaikka tänä vuonna kuntoni on tuntunut olevan melko hyvä, vähäinen maastoajon määrä huolestutti matkaan lähtiessäni. Samoin kun tiesin reissukumppaneiden olevan todella kovakuntoista porukkaa, huoli omasta vauhdissa pysymisestä oli olemassa ja perusteltu. Jarruna ei kuitenkaan tarvinnut olla, ajo sujui selkävaivojen aiheuttamia kramppeja lukuunottamatta varsin jouhevasti, energiansäästömoodissakin. Hapoilla en juurikaan käynyt. Energiansaannin takaaminenhan on kaiken a ja o, ja nälkä ja jano tekivätkin pari kertaa kiusaa.

Itseään kovemmassa seurassa ajamalla kehittyy!

7 päivää, 500 km, 78 ajotuntia, 10000 nousumetriä... pelkkiä lukuja verrattuna siihen, että ihan koko ajan, startista maaliin oli sellainen olo, että ei ole vain elossa vaan että elää, tässä ja nyt.



Vielä kerran suuret kiitokset ajoseuralle, organisaattorille, oppaalle, huoltoAnterolle, avuliaille paikallisille, uhrivalmiille sopuleille ja pohjoiskalotin elintarvikevähittäismyymälöille.

Kuvasaalis löytyy täältä.